Vastaisku vihalle – urheiluseura ei taipunut uhkailun edessä

Mikaela Remes
Irakilainen Mohammed ja afganistanilaiset Sunnah ja Aziz treenaavat karatea viikoittain Tapanilan Erän Maija Laaksosen johdolla. Koska yhteistä kieltä ei ole, ryhmä kommunikoi suomen ja käsimerkkien avulla.
Kuvaaja: Mikaela Remes

Seitsemän mielenosoitusta, tappouhkauksia ja perätöntä nettikirjoittelua. Mukavana ideana alkanut turvapaikanhakijoiden karatetoiminta pakotti helsinkiläisen Tapanilan Erän aktiivit miettimään, miten pitkälle he uskaltavat puolustaa omia arvojaan. Itsepintaisuus ja yhteisön tuki toivat kuitenkin lähimmäisenrakkaudelle voiton.

TAIVAALTA TIHUTTAA jäistä vettä, mutta Maunulan liikuntakeskuksen maanalaisella tatami-matolla virtaa hiki. Kolme miestä tuijottaa eteensä keskittyneesti tasapainoillessaan yhdellä jalalla ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes Tapanilan Erän karatejaoston vetäjä Maija Laaksonen kehottaa vaihtamaan asentoa.
 
– Vuorikiipeilijä, kolmekymmentä!
 
Irakilainen Mohammed, 22, ja afganistanilaiset Sunnah, 24, sekä Aziz, 24, sukeltavat maahan käsiensä varaan ja hyppivät jalalta toiselle. Sitten Sunnah lopettaa ennen muita ja katsoo hölmistyneenä kavereitaan.
 
– Ahaa, KOLMEkymmentä, hän nauraa tajutessaan muistaneensa suomenkieliset numerot väärin.
 
Turvapaikanhakijoiden karatetreeneissä puhutaan ainoastaan suomea. Vaikka kaikkea ei ymmärtäisi, aina joku tunnistaa osan sanoista ja liikkeet luonnistuvat Laaksosen antaman esimerkin voimin.
 
Rankan lämmittelyn jälkeen miehet pääsevät itse asiaan: lähikontaktin ottamiseen. Treenien jälkeen kaikki ovat väsyneitä, mutta tyytyväisiä. Miehet pahoittelevat kielitaidon puutetta, mutta käsimerkkien ja englannin avulla käy selväksi, että karate on pitänyt otteessaan pian puoli vuotta, erilaiset liikesarjat ovat kaikista hauskimpia ja jokainen tunti kartuttaa sanavarastoa.
 
Laaksonen kertoo ohjaavansa viikoittain yhtä miespuolisille turvapaikanhakijoille suunnattua ryhmää. Hän harmittelee, ettei karate ole saavuttanut samanlaista suosiota naispuolisten turvapaikanhakijoiden keskuudessa, sillä erillinen tunti olisi mahdollista järjestää.
 
Mutta miksi Tapanilan Erä kuulostaa niin tutulta? Muistin virkistämiseksi on hypättävä ajassa taaksepäin.
 
 
KAIKKI ALKOI loppuvuodesta 2015, kun Suomeen alkoi pakolaiskriisin myötä tulla aiempaa enemmän turvapaikanhakijoita. Tällöin sosiaali- ja terveyspalveluja tuottava Luona Oy otti Tapanilan Erän urheiluseuraan yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä. Luona oli tehnyt selvityksen turvapaikanhakijoiden lähtömaissa harrastamista lajeista, ja kävi ilmi, että kamppailulajit olivat suosituimpia heti jalkapallon jälkeen. Seura päätti ottaa ideasta kopin.
 
– Koska pakolaiset istuvat vuorokauden ympäri vastaanottokeskuksessa, ajattelimme, että olisi hyvä saada heidät liikkumaan ja samalla tutustuttaa heidät ympäristöönsä. Samalla he saisivat kerran viikossa muutamaksi tunniksi ajatukset pois turvapaikkaprosessista, Laaksonen sanoo.
 
Projekti sai opetus- ja kulttuuriministeriöltä Veikkausvoittovaroilla tuetun apurahan ja toiminta käynnistettiin. Tästä ylpeänä urheiluseura päätti toiminnan ansaitsevan julkisuutta, ja kutsui mediaa paikalle seuraamaan treenejä. 
 
 
JULKISUUTTA HANKE tosiaan sai, mutta osa siitä otti täysin odottamattomia muotoja. Uutinen turvapaikanhakijoille suunnatusta harrastustoiminnasta tavoitti nimittäin maahanmuuton sinnikkäät vastustajat ja synnytti vihamyrskyn sosiaalisessa mediassa.
 
– Täytyy sanoa, että olimme tämän suhteen vähän naiiveja, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli hyvä asia. Jos olisimme tienneet, mitä on tulossa, emme välttämättä olisi uskaltaneet olla yhtä avoimia, Laaksonen sanoo.
 
Samalla kun Tapanilan Erä singahti kertaheitolla Suomen järjestökartalle, tuli siitä myös Rajat Kiinni -liikkeen silmätikku. Uutisointia seuranneena keväänä maahanmuuttoa vastustava liike järjesti yhteensä seitsemän mielenosoitusta Tapanilan urheilukeskuksen lähettyvillä. Yleensä mielenosoittajia oli kymmenkunta, mutta toisinaan porukka sai vahvistusta Soldiers of Odin -katupartioryhmästä ja väkeä oli Laaksosen arvion mukaan noin 70.
 
Vihalle löytyi onneksi myös vastavoima: ystävänpäivänä 2016 Tapanilan alueen asukkaat järjestivät mielenosoituksen, jossa yli 300 ihmistä vastusti rasismia ja paikallisen seuran parjaamista.
 
– Se oli solidaarisuuden osoitus meidän toimintaamme kohtaan ja antoi vahvistuksen sille, että olemme oikealla asialla, Laaksonen kiittelee.
 
 
ENSIN MIELENOSOITUKSET herättivät Tapanilan Erän aktiiveissa hämmennyksen sekaista huvitusta. Oli vaikea ymmärtää, miten itsepuolustukseen käytetty ja keskinäistä kunnioitusta painottava karate pystyi herättämään niin vahvoja kielteisiä tunteita. Mielenosoittajien väitteet siitä, että turvapaikanhakijoita opetetaan tappelemaan kaduilla tuntuivat absurdeilta kamppailulajeja koko elämänsä harrastaneiden näkökulmasta.
 
Keskusteluyhteyttä mielenosoittajiin yritettiin kertaalleen virittää, tapaaminenkin oli sovittu. Sitten Laaksonen sai tietää, että netissä tapahtuvan mustamaalaamisen lisäksi hänen nimeään huudettiin mielenosoituksen juonnoissa.
 
– Totesin, että koska keskustelu on tuolla tasolla, meidän ei tarvitse tavata. Emme olisi löytäneet minkäänlaista yhteisymmärrystä. On tietenkin sallittua olla eri mieltä, mutta on täysin toinen asia mennä henkilökohtaisuuksiin.
 
 
KUN NETTIKIRJOITTELU ja mielenosoitukset eivät tuottaneet vastustajien näkökulmasta toivottua tulosta, seuran aktiiveille alettiin lähettää henkilökohtaisia uhkauksia. Silloin pelotti.
 
– Osa porukastamme pohti, uskaltaako tätä enää jatkaa. Kun me toimijat saimme häirintäpuheluita ja ulkopuolisia vedettiin mukaan, mietimme onko tämä enää järkevää? Päätimme kuitenkin, että jos vetäydymme toiminnasta, viha voittaa.
 
Maija Laaksonen ratkaisi itse asian siten, että vältti kommentoimasta asiaa ja oli toisinaan kokonaan käyttämättä sosiaalista mediaa.
 
– On vaikeaa olla ottamatta vihaa henkilökohtaisesti. Toisaalta tiedän, että keskusteluun mukaan meneminen ruokkii vihapuhetta.
 
Tällaisissa tilanteissa Laaksonen toivoo, että yleisö ja varsinkin sellaiset ihmiset, joilla on vaikutusvaltaa, uskaltaisivat ottaa asiaan kantaa.
 
– Olisi hyvä, jos ne jotka ovat tähän asti olleet hiljaa, toisivat keskusteluun oman mielipiteensä. Onko vihapuhe hyväksyttävää vai ei?
 
 
KAIKEN KESKELLÄ turvapaikanhakijat kävivät karatetreeneissä, eivätkä tienneet koko hässäkästä mitään.
 
– Halusimme suojata heitä mahdollisimman hyvin. Harjoituksia ei pidetty niinä päivinä, jolloin mielenosoituksia järjestettiin. Heillä näytti olevan ihan riittävästi arjen huolia muutenkin, joten viikkoa piristävän karatetoiminnan pilaaminen sillä tiedolla olisi ollut turhaa.
 
Intensiivinen vihanpito on energiaa vievää ja harva jaksa sellaista ikuisesti, eivät edes turvapaikanhakijoiden innokkaimmat vastustajat. Kesään mennessä mielenosoittajat katosivat urheiluhallin ulkopuolelta ja vihainen kommentointi laantui.
 
 
MIELENOSOITUKSIA seurannut uutisointi kääntyi lopulta Tapanilan Erän voitoksi. Erän maine on tuonut uusia yhteistyökumppaneita ja kunniamainintoja. Viime vuonna karatejaos palkittiin kotouttamisen hyväksi tehdystä työstä ja Laaksonen oli ehdolla Vuoden vaikuttavimmaksi seuratoimijaksi.
 
Uusia toimintamuotoja tulee koko ajan lisää: seura on aloittanut liikuntaryhmän erityislapsille ja Laaksonen vetää karatetreenejä nuorille työttömille ja syrjäytymisvaarassa oleville aikuisille. Tapanilan Erä on myös mukana Suomen Punaisen Ristin Ei rasismille -hankkeessa. Tulevaisuuden tavoitteena on ryhtyä opettamaan parakaratea, ja siten laajentaa seuran toimintaa vammaisurheiluun.
 
Turvapaikanhakijoiden treenit toteutetaan nykyisin yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa ja ne ovat avoinna myös muille maahanmuuttajille. Karateohjaajaa on ilahduttanut vastaanottokeskusten antama palaute, jonka mukaan ne asuntolat, joissa harrastetaan karatea, ovat muita rauhallisempia.
 
– Ymmärtäähän sen. Pääset pois neljän seinän sisältä ja saat hetkeksi keskittyä vain itseesi, Laaksonen sanoo.
 
Vaikka vihakampanjan kohteeksi joutuminen oli rankkaa, on Laaksonen tyytyväinen siihen, että periksi ei annettu.
 
– Tästä kaikesta on loppupeleissä seurannut niin paljon hyvää. Onneksi taistelimme.
 
 
Teksti: Mikaela Remes
 

Avun tarinoita