Näkökulma: Itäinen kolonialismin historia ja vieraspelko pitävät venäläiset etäällä

Kun aloitin Suomessa kielikurssit, jouduin ensimmäisenä opiskelupäivänä kiusalliseen tilanteeseen. Olimme toisen venäjänkielisen opiskelukaverini kanssa etenemässä kohti vapaita paikkoja rivin päässä, mutta edessämme seisoi arvokkaan näköinen iäkäs afrikkalaismies, joka oli jo paikkansa valinnut ja asetteli huolellisesti takkiaan tuolin selkänojalle. Se ihmetytti ja hieman ärsyttikin meitä: Eikö hän näe, että tässä pitää mennä eteenpäin? Miksi hän luulee voivansa jäädä keskelle riviä?

Lisäksi emme käsittäneet hänestä mitään: Mitä kieltä hän puhuu, kuinka hän ymmärtää, että pitää väistää, miten hän reagoi tilanteeseen, loukkaantuuko hän, jos pyydetään siirtymään ja niin edelleen. Eli meihin iski se arkipäiväinen vieraspelko — harmiton sellainen. Hädissämme aloimme supatella venäjäksi, että mitä nyt? Miehen ilme muuttui viekkaaksi. Sitten hän kysyi todella hyvällä venäjän kielellä, että mitäs tässä nyt, neidit? Räjähdimme nauruun. Olimme sitten tosi hyviä kavereita kurssin loppuun asti.

 

Venäläisille rotuteorian pohjautuva rasismi on nimenomaan teoria, joka vuosikymmenien aikana liittyi aatteelliseen vastakkainasetteluun: neuvostoideologia on korostanut ihmisten välistä tasa-arvoa vastapainoksi ”petolliselle” kapitalistiselle luokkayhteiskunnalle. Tämän näkemyksen mukaan Afrikassa ja Aasiassa taisteltiin vapaudesta ja sosialismista valkoisia rasisteja vastaan. Noille taistelijoille Neuvostoliitto tarjosi, ainakin virallisen version mukaan, kaikenlaista apua ja valistusta. Meidän afrikkalainen kurssikaverimme oli tämän prosessin osallistuja: hän opiskeli Moskovassa. Etenkin kielitaito viesti meille siitä, että tämä mies takuulla ymmärtää meitä ja me häntä, joten hän on ”meikälainen”.

 

Kääntöpuoli tässä ideologisessa kamppailussa oli se, että Neuvostoliiton (ja sittemmin nyky-Venäjän) politiikassa oli paljon siirtomaavaltakunnan piirteitä: kehitysmaita tuettiin rahalla, aseilla ja teknologialla oman etupiirin laajentamiseksi ja maan vaikutusvallan vahvistamiseksi maailmassa.

 

Yleensä venäläinen ei kuitenkaan asiaa tästä näkökulmasta käsittele. Hän on omaksunut ”hyviksen” ja ”veljeskansan” roolin ja tottunut siihen, että hänen kotimaansa on kaikkien auttaja. Tämän takia autettavia — neuvostotasavaltojen sekä kehitysmaiden edustajia — saatettiin katsoa ikään kuin ylhäältä alas: siinä he tulevat oppimaan meiltä kaikenlaista. Toisen kulttuurin edustaja nostetaan itselle tasavertaiseksi vasta silloin, kun hän osoitti tarpeeksi vahvaa Venäjän kielen ja kulttuurin osaamista ja — mikä tärkeää — kunnioitusta. Kuten tapahtui meille kielikurssillakin.

Kun venäläinen itse joutuu maahanmuuttajaksi, hän ikään kuin menettää etulyöntiasemansa emovaltion edustajana. Itse maahanmuuton lisäksi kokemukseen vaikuttavat myös venäläiselle kulttuurille ominaiset asenteet maastamuuttajia kohtaan. Venäjällä maastamuuttaja on usein tapana nähdä ”henkisenä petturina”, joka antautui houkutuksille ja valitsi kielellisen ja kulttuurisen rikkinäisyyden.

 

Niinpä maahanmuuttaja-asemassa oman identiteetin korostaminen ilmenee muun muassa siten, että uudessa kotimaassa venäjänkielinen ottaa selvää etäisyyttä muista ryhmiltä ja valikoi tarkoin, kenen kanssa hän pitää yhteyttä: Hänen on koettava, että hänessä edelleen nähdään arvokas suuren kulttuurin edustaja, eikä pelkkä ”migrantti” kielikukkasineen ja sosiaalitukineen. Kyseessä on siis vieraanpelon / vierastamisen muoto, jonka syinä ovat oman arvonsa vaaliminen sekä pyrkimys olla kantaväestön silmissä ”parempi migrantti”, joka sopeutuu mallikkaasti eikä luo ongelmia. Mikäli kantaväestö suosii — venäjänkielisen subjektiivisesta mielestä — muita maahanmuuttajaryhmiä, venäjänkielinen sattaa kokea sitä loukkauksena tai vähintään aliarvostamisena: Hänhän on yrittänyt parhaansa ja hänellä on annettavaa, mutta etuja saavatkin ne, joka ”metelöivät”, eli vaativat huomiota ilman päteviä perusteita ja kunnon panosta.

Tämä asenne kyllä tiedostetaan, mutta puheeksi se tulee ainoastaan ”omien” keskuudessa havainnon tai valituksen muodossa. Paitsi että viime aikoina maahanmuuttokriisin ja Venäjän median lämmittämänä vieraanpelko on leimahdellut keskustelupalstoilla ihan samalla tavoin kuin suomalaisessa ”maahanmuuttokritiikissäkin”: puhutaan raiskauksista sekä tukieuroilla loisimisesta.

 

Lopuksi käännän katseeni sisälleni: Tuskin olisin kirjoittanut tätä analyysia, ellen olisi käynyt perusteellista sisäistä muutosta. Vuosien aikana työstin omia asenteitani ”käsiohjauksella”, kunnes opin näkemään niissä sen ylimielisen ”siirtomaavaltion” hengen. Työ ei ollut helppo, mutta tulokseen olen omalla kohdallani tyytyväinen.

 

Polina Kopylova

Avun tarinoita